Lähimmäinen ei ole vain omaan joukkoon kuuluva

 Kirjoitus Luukkaan evankeliumin tekstistä 10:25-37

Jeesuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta on yksi Uuden testamentin tunnetuimmista kertomuksista. Sen sanoma on samalla kertaa sekä yksinkertainen että vaativa. Jeesus ei puhu lähimmäisenrakkaudesta vain kauniina ajatuksena, vaan tekee siitä konkreettisen teon. Vertaus kysyy, mitä ihminen tekee silloin, kun hänen eteensä tulee toinen ihminen, joka tarvitsee apua.

Kertomus alkaa oikeusoppineen kysymyksellä: 

Opettaja, mitä minun pitäisi tehdä periäkseni ikuisen elämän?

(Luuk. 10:25)

Jeesus ei anna hänelle suoraa vastausta, vaan kysyy, mitä laki sanoo. Oikeusoppinut vastaa:

Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja mielestäsi, koko elämälläsi ja kaikin voimin, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

(Luuk. 10:27)

Jeesus hyväksyy vastauksen ja sanoo: 

Tee näin, niin saat elää.

(Luuk. 10:28)

Oikeusoppinut haluaa vielä täsmentää kysymystä: 

Mutta kuka on minun lähimmäiseni?

(Luuk. 10:29)

Kysymys saattaa kuulostaa viattomalta, mutta siinä on vertauksen ydin. Oikeusoppinut ei kysy, mitä rakastaminen tarkoittaa, vaan haluaa tietää, keihin hänen velvollisuutensa ulottuu. Missä kulkee raja? Ketä minun pitää rakastaa ja ketä ei?

Jeesus vastaa kertomuksella.

Mies on matkalla Jerusalemista Jerikoon. Tie oli tunnettu vaikeakulkuisuudestaan ja vaarallisuudestaan. Ryöstäjät käyvät miehen kimppuun, riisuvat hänet, pahoinpitelevät ja jättävät puolikuolleena tien varteen. Paikalle tulee pappi. Hän näkee miehen, mutta kulkee ohi. Samoin tekee leeviläinen, pappien avustaja. Molemmat näkevät, mutta kumpikaan ei pysähdy.

Sitten paikalle tulee samarialainen.

Tämä yksityiskohta oli Jeesuksen kuulijoille merkittävä. Juutalaisten ja samarialaisten välillä oli pitkä historia uskonnollisia, kulttuurisia ja poliittisia jännitteitä. Samarialaisia ei pidetty saman uskonnollisen yhteisön jäseninä. Heihin suhtauduttiin epäluuloisesti ja usein vihamielisesti. Juuri tällaisen ihmisen Jeesus kuitenkin nostaa kertomuksessaan esimerkilliseksi lähimmäiseksi.

Samarialainen näkee pahoinpidellyn miehen. Hän ei kysy, kuuluuko tämä hänen kansaansa, uskontoonsa tai omaan yhteisöönsä. Hän ei myöskään selvitä, onko mies itse aiheuttanut tilanteensa. Hän pysähtyy.

Kertomus kuvaa hänen toimintaansa yksityiskohtaisesti. Hän tuntee sääliä, menee miehen luo, sitoo hänen haavansa ja hoitaa niitä. Sen jälkeen hän nostaa miehen aasinsa selkään, vie hänet majataloon ja huolehtii hänestä. Seuraavana päivänä hän antaa majatalon isännälle rahaa ja lupaa maksaa lisää, jos hoitokuluja tulee enemmän.

Kyse ei siis ole vain tunteesta. Samarialainen tuntee myötätuntoa, mutta myötätunto muuttuu teoiksi.

Tässä on vertauksen yksi keskeinen ajatus. Toisen ihmisen hätä ei ole ensisijaisesti moraalinen ongelma, joka pitäisi ratkaista puheella tai periaatteilla. Se on tilanne, johon voi vastata auttamalla. Samarialainen ei pidä saarnaa lähimmäisenrakkaudesta. Hän toimii.

Pappi ja leeviläinen ovat kiinnostavia siksi, että Jeesus ei kerro heidän ajatuksiaan. Emme tiedä, miksi he kulkivat ohi. He saattoivat pelätä joutuvansa itse vaaraan. He saattoivat ajatella, että mies oli jo kuollut. He saattoivat pelätä saastuvansa kosketuksesta, jos kyseessä olisi ollut kuollut ihminen. Tai he saattoivat vain olla välinpitämättömiä. Jeesus ei selitä heidän motiivejaan.

Tämä tekee kertomuksesta ajattoman. Myös nykyihminen voi löytää monia syitä olla pysähtymättä toisen ihmisen hädän kohdalle. Aina ei ole aikaa. Ei ole resursseja. Joku toinen hoitaa asian. Ihminen on ehkä itse syyllinen tilanteeseensa. Emme tunne häntä. Hän kuuluu väärään ryhmään. Emme pidä hänen elämäntavastaan tai hänen mielipiteistään.

Jeesuksen vertauksessa mikään näistä perusteista ei ratkaise asiaa.

Lopulta Jeesus kääntää oikeusoppineen kysymyksen ympäri. Hän ei kysy: ”Kuka on minun lähimmäiseni?” vaan

Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi osoitti olevansa rosvojen uhriksi joutuneen miehen lähimmäinen?

(Luuk. 10:36)

Oikeusoppinut vastaa:

Se, joka kohteli häntä myötätuntoisesti.

(Luuk. 10:37)

Jeesus sanoo:

Mene ja tee sinä samoin.

(Luuk. 10:37)

Tämä lause tekee vertauksesta erityisen voimakkaan. Jeesus ei anna lainopettajalle määritelmää lähimmäisestä. Hän antaa hänelle tehtävän.

Lähimmäinen ei tässä merkityksessä ole ensisijaisesti tietty ihmisryhmä. Lähimmäinen on ihminen, jonka hätä kohtaa minut ja johon voin vastata. Kysymys ei ole vain siitä, kuka toinen ihminen on, vaan siitä, millaiseksi minä osoittaudun suhteessa häneen.

Vertauksen samarialainen ylittää rajan, jonka ihmiset olivat rakentaneet toistensa välille. Hän auttaa ihmistä, johon hänellä ei ollut mitään ilmeistä henkilökohtaista velvollisuutta. Juuri siinä Jeesuksen opetus haastaa edelleen. On helppoa rakastaa niitä, jotka ovat lähellä, ajattelevat samalla tavalla, kuuluvat samaan yhteisöön ja kohtelevat meitä hyvin. Vaikeampaa on nähdä lähimmäisenä ihminen, joka on vieras, erilainen tai jopa sellainen, johon suhtaudumme ennestään kielteisesti.

Jeesuksen opetus ei kuitenkaan tarkoita, että jokainen ihminen voisi yksin ratkaista kaiken toisten ihmisten hädän. Vertaus ei anna ihmiselle rajatonta vastuuta kaikista maailman ongelmista. Sen ytimessä on jotakin paljon konkreettisempaa: kun toisen ihmisen hätä tulee eteemme ja me voimme tehdä jotakin, meidän ei pitäisi kulkea välinpitämättömästi ohi.

Laupeus merkitsee tässä ennen kaikkea sitä, että toinen ihminen nähdään ihmisenä. Hänen asemansa, taustansa, uskontonsa, kansallisuutensa, elämäntapansa tai maineensa eivät poista hänen ihmisarvoaan.

Vertaus sisältää myös hienovaraisen kritiikin uskonnollisuutta kohtaan. Jeesus ei aseta vastakkain uskovaa ja epäuskoista, vaan näyttää, että uskonnollinen asema ei itsessään tee ihmisestä lähimmäisenrakkauden toteuttajaa. Pappi ja leeviläinen kuuluvat uskonnolliseen yhteisöön ja tuntevat lain. Silti juuri samarialainen toimii tavalla, joka vastaa lain keskeistä käskyä rakastaa lähimmäistä.

Tässä mielessä vertaus haastaa myös kristillisen yhteisön. Usko ei voi rajoittua oikeisiin käsityksiin, tunnustuksiin tai uskonnollisiin rituaaleihin, jos samalla vierellä oleva ihminen jää yksin. Jeesuksen mukaan lähimmäisenrakkaus näkyy ennen kaikkea siinä, miten ihminen toimii toisen ihmisen hyväksi.

Vertauksen voima perustuu myös siihen, että Jeesus ei tee samarialaisesta sankaria siksi, että tämä olisi uskonnollisesti tai moraalisesti täydellinen. Hänestä tulee lähimmäinen yhdellä ratkaisevalla tavalla: hän pysähtyy ja auttaa.

Tämä tekee vertauksesta paljon laajemman kuin kertomuksen hyväntekeväisyydestä. Se on kertomus ihmisten välisistä rajoista. Me rakennamme jatkuvasti rajoja ”meidän” ja ”heidän” välille. Uskonto, politiikka, kansallisuus, elämäntapa, sosiaalinen asema ja monet muut asiat voivat jakaa ihmiset ryhmiin. Jeesus näyttää, että lähimmäisenrakkaus alkaa juuri siitä, että ihminen suostuu ylittämään tällaisen rajan silloin, kun toinen tarvitsee apua.

Laupias samarialainen ei kysynyt, ansaitsiko mies apua. Hän auttoi, koska toinen ihminen oli hädässä. Siksi vertauksen kehotus ”Mene ja tee sinä samoin” on paljon enemmän kuin kehotus olla ystävällinen. Se on kutsu sellaiseen elämäntapaan, jossa toisen ihmisen hätä ei muutu näkymättömäksi vain siksi, että hän on vieras tai erilainen.

Jeesus ei lopulta vastaa kysymykseen ”Kuka on minun lähimmäiseni?” luettelemalla ihmisiä, joita pitäisi rakastaa. Hän muuttaa koko kysymyksen. Olennaista ei ole enää se, kuka toinen on minulle, vaan se, mitä minä olen toiselle.

Lähimmäisyys syntyy siinä hetkessä, kun ihminen näkee toisen hädän, pysähtyy ja tekee sen, minkä voi. Juuri siksi laupiaan samarialaisen vertaus on edelleen yksi Jeesuksen radikaaleimmista opetuksista. Se ei kysy, kuinka paljon tiedämme rakkaudesta, vaan kuinka paljon rakkautemme näkyy teoissa.

Kun DNA:n asiakaspalvelija ei tunne perusasioita

 Kävin 2. lokakuuta 2026 tutun vanhemman naisen kanssa DNA:n myymälässä Kalevan Prismassa. Hän on terävä ja omatoiminen ihminen, mutta tällä kertaa tarvittiin asiakaspalvelijan apua: puhelimen PIN-koodi oli unohtunut, ja tiedossa ollut PUK-koodi oli vanhasta SIM-kortista. Menimme siis myymälään hakemaan apua.

Myyjä etsi meille uuden PUK-koodin, josta veloitettiin 12 euroa. Se tuntui melko kovalta hinnalta, mutta varsinainen ihmetys tuli vasta sen jälkeen.

Myyjä kertoi, että PUK-koodi vaihtuu muutaman kuukauden välein. Näin ei ole. PUK-koodi liittyy SIM-korttiin ja pysyy samana niin kauan kuin SIM-kortti pysyy samana. Se ei vaihdu ajan kulumisen, puhelimen vaihtamisen eikä PIN-koodin vaihtamisen vuoksi.

Kysyimme seuraavaksi, mistä PUK-koodin voisi jatkossa itse tarkistaa. Myyjän mukaan se löytyy DNA:n verkkosivuilta, mutta ei DNA:n sovelluksesta. Sekin tieto osoittautui vääräksi. PUK-koodi löytyy myös sovelluksesta.

Kun emme heti löytäneet sitä verkkosivulta, menimme takaisin myyjän luokse. Hänkään ei löytänyt oikeaa kohtaa saman tien, vaan joutui etsimään sitä jonkin aikaa. Kun totesimme, ettei tieto ollut aivan helposti löydettävissä, myyjä totesi, että kyllä se helposti löytyy.

Tässä kohtaa alkoi jo hymyilyttää. Jos asiakas ei löydä tietoa ja asiakaspalvelijakin joutuu sitä hetken etsimään, ei ehkä kannata vakuuttaa asiakkaalle, kuinka helposti se löytyy.

Asiakaspalvelijalta odottaa oikeaa tietoa

En halua yhden kokemuksen perusteella leimata koko DNA:n henkilökuntaa. Yksittäinen työntekijä voi tietysti erehtyä. Tässä tapauksessa ongelmana oli kuitenkin se, että meille annettiin väärää tietoa kahdesta aivan perusasiasta. Se herättää väistämättä kysymyksen asiakaspalvelijan perehdytyksestä ja osaamisesta.

Asiakaspalvelijalta ei tietenkään vaadita kaikkitietävyyttä. Jos asia ei ole tiedossa, paljon parempi vastaus olisi: ”En ole tästä varma. Tarkistan asian.” Se ei vähennä asiakaspalvelijan uskottavuutta. Päinvastoin. Asiakas arvostaa sitä, että hänelle annetaan oikeaa tietoa.

Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun asiakkaana on vanhempi ihminen, joka tulee myymälään nimenomaan saadakseen apua. Häntä pitäisi kohdella rauhallisesti, ystävällisesti ja kunnioittavasti – ei niin, että hänelle tulee tunne olevansa hankala asiakas. Asiakas ei tule myymälään kuulemaan, kuinka helppoa jokin asia on, vaan siksi, että hän ei sillä hetkellä osaa tai pysty hoitamaan asiaa itse. Silloin asiakaspalvelijan tehtävä on auttaa.

Meitä oli tilanteessa kaikkiaan neljä ihmistä todistamassa tapahtumaa. Olimme mukana tukemassa tätä tuttua naista, jolla oli aiemminkin ollut epämiellyttäviä kokemuksia DNA:n asiakaspalvelusta.

Asiakaspalvelua vai myyntiä?

Tapaus sai minut pohtimaan laajemminkin operaattoreiden asiakaspalvelua. Onko tärkeimmäksi tehtäväksi tullut uusien palvelujen myyminen vai asiakkaan ongelman ratkaiseminen?

Myynti kuuluu tietenkin yrityksen toimintaan, mutta asiakas tulee joskus myymälään vain saadakseen apua. Silloin hän tarvitsee ennen kaikkea osaavaa, ystävällistä ja kärsivällistä palvelua. Tässä tapauksessa hän ei sitä mielestäni saanut.

Pieni asia, PUK-koodi. Mutta juuri pienistä asioista syntyy luottamus – tai menetetään se.

Asiakkaalla on oikeus odottaa saavansa myymälässä asiallista, ystävällistä ja ennen kaikkea oikeaa tietoa. Asiakaspalvelussa ei lopulta tarvita ihmeitä. Tarvitaan osaamista, oikeaa tietoa, ystävällisyyttä ja halua auttaa. Niiden pitäisi olla asiakaspalvelun perusasioita.

Minulle tästä käynnistä jäi sellainen vaikutelma, etten ainakaan tämän kokemuksen perusteella halua DNA:n asiakkaaksi.

Helluntailiikkeen suhtautuminen Israeliin

 

Johdanto

Helluntailiikkeessä Israelilla on ollut poikkeuksellisen tärkeä asema. Monille helluntailaisille Israel ei ole vain yksi valtio muiden joukossa, vaan siihen liittyy syvä hengellinen ja profeetallinen merkitys. Israelin vaiheita tarkastellaan usein Raamatun ennustusten kautta, ja juutalaisen kansan nähdään olevan erityisessä asemassa Jumalan suunnitelmassa.

Tämä ajattelu on vaikuttanut voimakkaasti myös suomalaiseen helluntailaisuuteen. Israelia kohtaan tunnetaan laajasti myötämielisyyttä, ja sen puolesta rukoillaan aktiivisesti. Viime vuosien tapahtumat Lähi-idässä ovat kuitenkin herättäneet myös kriittisiä kysymyksiä: voiko kristityn suhtautuminen Israeliin perustua vain profetioihin ja raamatuntulkintaan, jos samalla sivuutetaan sodan ja miehityksen aiheuttama inhimillinen kärsimys?

Erityisesti Jeesuksen opetukset haastavat tarkastelemaan asiaa laajemmin kuin kansallisesta tai poliittisesta näkökulmasta.

Israel-teologian raamatullinen tausta

Helluntailiikkeen Israel-myönteisyys perustuu ennen kaikkea Vanhan testamentin lupauksiin. Jumala sanoo Abrahamille:

Teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua. 

…

Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka kiroavat sinua.

(1. Moos. 12:2,3)

Monet helluntailaiset uskovat, että tämä liitto on edelleen voimassa ja että juutalaisella kansalla on siksi erityinen asema Jumalan historiassa. Tämä siitä huolimatta, Johannes Kastaja sanoo:

Älkääkä ruvetko sanomaan: ’Meidän isämme on Abraham.’ Minä sanon teille, että Jumala voi tehdä lapsia Abrahamille vaikka näistä kivistä. 

(Luuk. 3:8)

Myös Israelin valtion synty vuonna 1948 on nähty monissa helluntailaisissa piireissä raamatullisten profetioiden täyttymyksenä. Profeetta Hesekielin sanat Israelin kansan kokoamisesta takaisin omaan maahansa ovat olleet keskeisiä:

Minä otan teidät vieraiden kansojen keskeltä, minä kokoan teidät kaikista maista ja tuon teidät omaan maahanne. 

…

Te saatte asua maassa, jonka minä olen isillenne antanut, te olette minun kansani ja minä olen teidän Jumalanne. 

(Hes. 36:24,28)

Tämä ajattelu on johtanut siihen, että Israelin valtiota on toisinaan tarkasteltu lähes hengellisenä toimijana eikä vain tavallisena poliittisena valtiona.

Uusin Helluntaikirkon kannanotto

Suomen Helluntaikirkon uusin kannanotto pyrkii tasapainottamaan Israeliin liittyvää keskustelua. Siinä korostetaan juutalaisten historiallista merkitystä kristinuskolle sekä torjutaan antisemitismi. Samalla kuitenkin muistutetaan, ettei Israelin valtiota tule samaistaa Jumalan valtakuntaan eikä kaikkia sen poliittisia ratkaisuja voida pitää automaattisesti oikeina.

Kannanotossa todetaan, että helluntailiikkeen sisällä on erilaisia näkemyksiä Israelin hengellisestä merkityksestä. Osa näkee juutalaisten paluun Israeliin osana Raamatun profetioita, kun taas toiset korostavat, ettei Jumalan valtakunta Uuden testamentin mukaan ole sidottu tiettyyn kansaan tai maa-alueeseen.Lisäksi varoitetaan juutalaisuuden ihannoinnista. Lausunnon mukaan kristittyjen ei tule romantisoida juutalaisia tapoja, rituaaleja tai uskonnollisia käytäntöjä ikään kuin ne toisivat ihmisen lähemmäksi Jumalaa.

Kannanotto on tärkeä juuri siksi, että se yrittää erottaa hengellisen Israelin merkityksen nykyvaltion politiikasta. Tämä ero on usein jäänyt helluntailaisessa keskustelussa epäselväksi. Joissakin piireissä Israelin valtion toimien arvostelu on nähty lähes hengellisenä uhkana, vaikka kritiikki olisi kohdistunut tavallisten ihmisten oikeuksiin tai sodan aiheuttamaan kärsimykseen.

Vuorisaarna ja Jeesuksen näkökulma

Jeesuksen opetukset haastavat voimakkaasti kansallisen ja poliittisen vallan ajattelua. Vuorisaarnassa Jeesus ei korosta kansojen suuruutta, alueita tai poliittista voimaa, vaan armahtamista, rauhaa ja heikoimpien puolustamista.

Onnellisia ovat rauhantekijät:

heitä kutsutaan Jumalan lapsiksi.

…

Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka vainoavat teitä. 

(Matt. 5:9, 44)

Vuorisaarnan näkökulmasta mikään kansa ei saa moraalista erityisoikeutta väkivaltaan, kostoon tai toisten alistamiseen. Jeesuksen opetuksissa ihmisen arvo ei määräydy kansallisuuden, uskonnon tai historian perusteella.

Tämä asettaa myös helluntailaisen Israel-teologian vaikeiden kysymysten eteen. Jos kristityt puolustavat voimakkaasti Israelia mutta vaikenevat samalla palestiinalaisten kärsimyksistä, syntyy ristiriita Jeesuksen opetusten kanssa. Vuorisaarnassa keskeistä ei ole se, kuka kuuluu “oikeaan kansaan”, vaan se, miten ihminen kohtelee toisia ihmisiä. Rakkauden kaksoiskäskyssä Jeesus sanoo:

Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi.

(Matt. 22:39)

Viimeinen tuomio ja kärsivien kohtaaminen

Erityisen voimakkaasti tämä näkyy Jeesuksen opetuksessa viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31-46). Tässä kertomuksessa ihmisiä ei arvioida sen perusteella, mihin kansaan he kuuluvat tai kuinka oikeaoppisia heidän uskonnolliset näkemyksensä ovat. Ratkaisevaa on se, miten he ovat kohdelleet kärsiviä ihmisiä. Jeesus sanoo:

Te annoitte minulle syötävää, kun minulla oli nälkä. Te annoitte minulle juotavaa, kun minulla oli jano. Te otitte minut luoksenne, vaikka olin teille vieras. Te annoitte minulle vaatteet, kun olin alaston. Te huolehditte minusta, kun olin sairas. Te tulitte katsomaan minua, kun olin vankilassa.

(Matt. 25:35-36)

Ja edelleen:

Minä vakuutan teille: sen, minkä te teitte yhdelle näistä huono-osaisista veljistäni ja sisaristani, te teitte minulle.

(Matt. 25:40)

Tämä kohta asettaa koko Israel-keskustelun uudenlaiseen valoon. Jeesuksen opetuksessa keskiössä eivät ole valtiot, rajat tai profeetalliset laskelmat, vaan kärsivä ihminen. Nälkäinen lapsi, koditon pakolainen, pommituksia pelkäävä perhe ja sureva äiti ovat Jeesuksen opetuksessa tärkeämpiä kuin uskonnolliset tai poliittiset asetelmat.

Kun kristityt katsovat Gazan raunioita, pakolaisleirejä tai sodan keskellä eläviä ihmisiä, kysymys ei Jeesuksen opetuksen valossa ole vain geopoliittinen. Kysymys kuuluu: näemmekö kärsivässä ihmisessä lähimmäisen ja jopa Kristuksen itsensä?

Tämä tekee myös helluntailaiselle Israel-teologialle vakavan eettisen haasteen. Jos profetiat ja kansallinen lojaalisuus alkavat peittää alleen myötätunnon, ollaan kaukana siitä hengestä, jota Jeesus opetti.

Palestiinalaisten kärsimys

Palestiinalaisten tilanne on yksi Lähi-idän pitkäaikaisimmista humanitaarisista tragedioista. Sodat, miehitys, pakolaisuus, köyhyys ja jatkuva turvattomuus ovat koskettaneet miljoonia ihmisiä vuosikymmenten ajan. Erityisesti Gazan alueella kärsimykset ovat viime vuosina nousseet valtaviksi.

Kristillisestä näkökulmasta tämä kärsimys ei voi olla toissijainen asia. Palestiinalaiset eivät ole vain poliittinen kysymys tai osa profeetallista aikataulua, vaan ihmisiä – lapsia, vanhuksia, perheitä ja myös kristittyjä.

Usein helluntailaisessa Israel-keskustelussa palestiinalaisten ääni on jäänyt sivuun. Israelin turvallisuus on ymmärrettävä huoli, mutta samalla kristillinen etiikka vaatii näkemään myös miehityksen, pommitusten ja sodan vaikutukset tavallisiin ihmisiin.

Jeesus ei asettunut vallanpitäjien puolelle, vaan kärsivien, syrjittyjen ja heikkojen rinnalle. Hän puhui laupiaasta samarialaisesta – ihmisestä, joka auttoi väärään kansaan kuuluvaa haavoittunutta miestä silloin, kun muut kulkivat ohi (Luuk. 10:30-37).

Lopunajat ja vaarallinen yksinkertaistaminen

Helluntailaisuudessa Israel liitetään usein lopunajan tapahtumiin. Tämä voi johtaa siihen, että Lähi-idän konflikteja tarkastellaan ensisijaisesti profetioiden eikä inhimillisen kärsimyksen kautta.

Tällöin vaarana on hengellinen kylmyys. Jos sota nähdään vain merkkinä lopun ajoista, ihmisten kärsimyksestä voi tulla toissijaista. Pahimmillaan väkivalta saatetaan nähdä jopa väistämättömänä tai Jumalan suunnitelmaan kuuluvana.

Jeesuksen opetuksissa ei kuitenkaan ihannoida sotaa eikä kärsimystä. Hän itki Jerusalemin kohtaloa eikä juhlinut sen tulevia tuhoja:

Kun Jeesus lähestyi kaupunkia ja näki sen, hän alkoi itkeä sen vuoksi ja sanoi: »Tietäisitpä sinäkin tänä päivänä, mikä toisi sinulle rauhan. Se on kuitenkin salassa sinun silmiltäsi ».

(Luuk. 19:41-42)

Tämä on hyvin erilainen näkökulma kuin sellainen uskonnollinen puhe, jossa konfliktit nähdään lähes innostavina profeetallisina merkkeinä.

Yhteenveto

Helluntailiikkeen myönteinen suhtautuminen Israeliin nousee Raamatun kertomuksista ja juutalaisen kansan erityisestä asemasta pelastushistoriassa. Tässä on paljon ymmärrettävää ja arvokasta. Kristinusko on syntynyt juutalaisesta maailmasta, eikä antisemitismille ole kristinuskossa sijaa.

Silti kristillinen usko ei voi rakentua yksipuoliselle kansalliselle uskollisuudelle. Jeesuksen opetusten ytimessä ovat rakkaus, rauha, armahtaminen ja kärsivien puolustaminen. Vuorisaarna ja kertomus viimeisestä tuomiosta haastavat kristittyjä katsomaan kaikkia ihmisiä samanarvoisina myös silloin, kun politiikka, uskonto ja historia repivät kansoja erilleen.

Siksi kristillinen suhtautuminen Israeliin ei voi tarkoittaa kritiikitöntä poliittista tukemista. Aidosti Jeesuksen opetuksia seuraava näkökulma tunnistaa sekä juutalaisten että palestiinalaisten ihmisarvon ja kärsimyksen. Viimeisen tuomion näkökulmasta ratkaisevaa ei ole, minkä valtion puolella ihminen seisoo, vaan osoittaako hän laupeutta kärsiville ihmisille.

Viimeinen tuomio ja rakkauden mitta

 Kirjoitus Matteuksen evankeliumin tekstistä 25:31-46

Matteuksen evankeliumin 25. luvun jakeet 31-46 sisältävät yhden Jeesuksen tunnetuimmista ja samalla pysäyttävimmistä opetuksista: kuvauksen viimeisestä tuomiosta. Tekstissä Jeesus kertoo, kuinka Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja erottaa ihmiset toisistaan niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Toiset saavat kuulla sanat:

Tulkaa te, jotka Isäni on siunannut! Saatte periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman perustamisesta alkaen. 

(Matt. 25:34)

kun taas toisille sanotaan: 

Menkää pois luotani, te kirotut! Menkää ikuiseen tuleen, joka on sytytetty Paholaiselle ja hänen enkeleilleen. 

(Matt. 25:41)

Tämä kertomus on merkittävä siksi, että siinä Jeesus määrittelee konkreettisesti, mikä ihmisen elämässä on ratkaisevaa. Tekstin painopiste ei ole uskonnollisessa tiedossa, oikeaoppisuudessa tai näkyvässä hurskaudessa, vaan siinä, miten ihminen kohtelee toisia ihmisiä – erityisesti heikoimpia, kärsiviä ja avun tarpeessa olevia.

Ihmisen Poika tuomarina

Kertomus alkaa majesteettisella kuvauksella:

Kun Ihmisen Poika tulee kaikessa kunniassaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu loistavalle valtaistuimelleen. 

(Matt. 25:31)

”Ihmisen Poika” oli Jeesuksen yleisimmin käyttämä nimitys itsestään. Nimitys viittaa Danielin kirjan näkyyn, jossa ihmisen kaltainen saa vallan, kunnian ja ikuisen valtakunnan.

Yhä minä katselin yöllisiä näkyjä ja näin, miten taivaan pilvien keskellä tuli eräs, näöltään kuin ihminen. Hän saapui Ikiaikaisen luo. Hänet saatettiin Ikiaikaisen eteen, ja hänelle annettiin valta, kunnia ja kuninkuus, kaikkien kansojen, kansakuntien ja kielten tuli palvella häntä. Hänen valtansa on ikuinen valta, joka ei katoa, eikä hänen kuninkuutensa koskaan häviä.

(Dan. 7:13-14)

Matteuksen tekstissä Jeesus yhdistää tämän messiaanisen hahmon itseensä: hän ei ole vain opettaja tai profeetta, vaan koko maailman tuomari.

Tuomio koskee kaikkia kansoja:

Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottelee ihmiset toisistaan niin kuin paimen erottelee lampaat vuohista. 

(Matt. 25:32)

Kukaan ei jää tämän arvioinnin ulkopuolelle. Jeesuksen mukaan jokaisen ihmisen elämä tulee kerran punnittavaksi.

Lampaat ja vuohet

Jeesus käyttää vertausta lampaista ja vuohista. Lampaat sijoitetaan oikealle puolelle ja vuohet vasemmalle. Symboliikka oli aikansa ihmisille tuttua: paimen erotti eläimet toisistaan päivän päätteeksi.

Lampaille kuningas sanoo:

Te annoitte minulle syötävää, kun minulla oli nälkä. Te annoitte minulle juotavaa, kun minulla oli jano. Te otitte minut luoksenne, vaikka olin teille vieras. Te annoitte minulle vaatteet, kun olin alaston. Te huolehditte minusta, kun olin sairas. Te tulitte katsomaan minua, kun olin vankilassa.

(Matt. 5:35-36)

Kyse on tavallisista rakkauden teoista, jotka kohdistuvat hädässä oleviin ihmisiin. Merkittävää on se, että oikeamieliset eivät edes tiedä tehneensä mitään erityistä:

Herra, milloin me muka näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa? Milloin näimme sinut janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa?  Milloin näimme sinut vieraana ja otimme sinut luoksemme? Milloin näimme sinut alastomana ja annoimme sinulle vaatteet? Milloin näimme sinut sairaana tai vankilassa ja tulimme luoksesi?

(Matt. 5:37-39)

He eivät auttaneet saadakseen palkkion tai näyttääkseen hyviltä. Hyvyys on tullut heidän sydämestään.

Jeesus samaistuu kärsiviin

Kertomuksen tunnetuin lause kuuluu:

Minä vakuutan teille: sen, minkä te teitte yhdelle näistä huono-osaisista veljistäni ja sisaristani, te teitte minulle.

(Matt. 25:40)

Tämä on yksi Jeesuksen opetusten syvällisimmistä ajatuksista. Jeesus samaistuu köyhiin, sairaisiin, yksinäisiin ja kärsiviin. Ihmisen suhde Jumalaan näkyy siinä, miten hän kohtelee muita ihmisiä.

Sama ajatus näkyy myös muualla Raamatussa. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan:

Jos joku väittää rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään tai sisartaan, hän valehtelee. Miten hän voisi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt, kun ei rakasta edes lähimmäistään, jonka näkee? 

(1. Joh. 4:20)

Ja Jaakobin kirje muistuttaa:

Yksinään ja ilman tekoja usko on kuollut.

(Jaak. 2:17)

Jeesuksen opetuksissa oikea usko ei ole oikeita sanoja tai uskonnollisia rituaaleja, vaan sydämen hyvyyttä. Rakkaus näkyy teoissa.

Tuomio välinpitämättömyydestä

Kertomuksen pysäyttävin puoli on se, että tuomion perusteena ei ole pahat teot vaan välinpitämättömyys. Tuomittuja ei ole kuvattu julmiksi ihmisiksi. Heidän syntinsä oli, etteivät he auttaneet.

Te ette antaneet minulle syötävää, vaikka minulla oli nälkä. Ette antaneet minulle juotavaa, vaikka minulla oli jano. Ette ottaneet minua luoksenne, vaikka olin koditon. Ette antaneet minulle vaatteita, vaikka olin alaston. Ette huolehtineet minusta, vaikka olin sairas ja vankilassa.

(Matt. 25:42-43)

He eivät ymmärrä epäonnistuneensa:

Herra, milloin muka näimme sinut nälissäsi tai janoissasi tai kodittomana tai alastomana tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?

(Matt. 5:44)

Jeesus vastaa:

Minä vakuutan teille: sen, minkä te jätitte tekemättä yhdellekin näistä pienimmistä, te jätitte tekemättä minulle.

(Matt. 25:45)

Jeesuksen mukaan rakkaudettomuus on vakava asia. Ihminen voi olla ulkoisesti kunnollinen ja uskonnollinen mutta silti sulkea sydämensä lähimmäisen hädältä.

Tämä liittyy läheisesti Jeesuksen vertaukseen laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37). Vertauksessa uskonnolliset miehet ohittavat tien varteen pahoinpidellyn miehen auttamatta häntä, mutta halveksittu samarialainen pysähtyy ja auttaa. Jeesuksen opetuksen ydin on, ettei ratkaisevaa ole ihmisen uskonnollinen vakaumus tai ulkoinen hurskaus, vaan se, näkyykö rakkaus lähimmäisiin käytännön tekoina.

Armo ja vastuu

Vaikka Matteuksen 25. luvun teksti on vakava, sen tarkoitus ei ole pelotella. Jeesus kutsuu ihmisiä rakkauteen, laupeuteen ja armollisuuteen. Hän muistuttaa, että jokainen ihminen on arvokas.

Raamatussa rakkauden kaksoiskäsky tiivistää Jumalan tahdon:

Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja mielestäsi. Rakasta häntä koko elämälläsi. Se on ensimmäinen ja tärkein käsky. Yhtä tärkeä on silti tämä: rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi. Näihin kahteen käskyyn kiteytyvät koko laki ja profeettojen kirjoitukset. 

(Matt. 22:37-40)

Viimeisen tuomion kuvauksessa nämä kaksi käskyä yhdistyvät. Jumalan rakastaminen näkyy lähimmäisen rakastamisessa.

Kertomus haastaa myös nykyajan ihmisiä. Maailmassa on edelleen paljon köyhyyttä, yksinäisyyttä, sairautta, pakolaisuutta ja syrjintää. Jeesuksen sanat kysyvät jokaiselta: näemmekö kärsivän ihmisen vai kuljemmeko ohi?

Yhteenveto

Matteuksen evankeliumin viimeisen tuomion kuvaus kuuluu Jeesuksen opetusten ytimeen. Se paljastaa, että todellinen usko näkyy rakkaudessa ja armollisuudessa. Jeesuksen mukaan ihmisen suhde Jumalaan ei ilmene ensisijaisesti uskonnollisina sanoina tai ulkoisena hurskautena, vaan siinä, miten hän kohtelee muita ihmisiä, erityisesti heikoimpia ja unohdettuja.

Kertomuksen sanoma on se, ettei rakkaudettomuus ole Jeesuksen mukaan vähäinen asia. Kun ihminen sulkee silmänsä lähimmäisen kärsimykseltä, hän samalla torjuu Kristuksen.

Samalla tekstissä on myös toivoa. Jokainen pieni rakkauden teko on Jeesuksen mukaan merkityksellinen. Nälkäisen ruokkiminen, yksinäisen kohtaaminen, sairaan auttaminen tai kärsivän kuunteleminen eivät ole vähäpätöisiä tekoja, vaan tekoja, jotka kohdistuvat Kristukseen itseensä. 

Minkä te teitte yhdelle näistä huono-osaisista veljistäni ja sisaristani, te teitte minulle.

(Matt. 25:40)

Siksi kohdatessamme toisen ihmisen kohtaamme samalla Kristuksen. Jumalan läsnäolo ei rajoitu pyhiin paikkoihin tai uskonnollisiin toimituksiin, vaan hän tulee meitä vastaan jokaisessa ihmisessä, erityisesti sellaisessa, joka tarvitsee apuamme. Matteuksen 25. luvun sanoma kutsuu tutkimaan sydäntämme: näkyykö usko elämässä rakkauden tekoina vai jääkö se vain sanoiksi.

Tekopyhyys ja hurskaus Jeesuksen opetuksessa

Jeesuksen opetuksissa yksi keskeisimmistä teemoista on ihmisen sisäinen aitous. Hän suhtautui ankarasti tekopyhyyteen, mutta armollisesti niihin ihmisiin, jotka tunnustivat vajavaisuutensa. Jeesuksen opetuksissa todellinen hurskaus ei ollut ulkoista uskonnollisuutta, näyttäviä rituaaleja tai ihmisten ihailun tavoittelua, vaan sydämen rehellisyyttä Jumalan edessä. Tämä sanoma on ajankohtainen myös nykyajan maailmassa, jossa uskonnollisuus, moraali ja hyveiden esittäminen voivat helposti muuttua ulkokultaisuudeksi.

Jeesuksen aikana uskonnollinen elämä oli monella tavalla näkyvää ja yhteisöllistä. Erityisesti fariseukset tunnettiin tarkasta lain noudattamisesta. Jeesus ei kuitenkaan vastustanut itse lakia eikä hurskasta elämäntapaa, vaan sitä, että uskonnosta oli tullut monille keino korottaa itseään muiden yläpuolelle. Hän sanoi fariseuksista:

Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta sen sydän pysyy kaukana minusta.

(Mark. 7:6)

Jeesuksen mukaan tekopyhyys syntyy silloin, kun ihmisen ulkoinen olemus ja sisäinen todellisuus eivät vastaa toisiaan. Ihminen voi näyttää hurskaalta, mutta hänen sydämensä voi olla täynnä ylpeyttä, kovuutta tai vallanhimoa.

Erityisen voimakkaasti Jeesus puhui tekopyhyydestä Matteuksen evankeliumin 23. luvussa. Oppineista ja fariseuksista hän totesi:

Voi teitä, oppineet ja fariseukset! Te teeskentelijät olette kuin hauta, joka on kyllä ulkoa siistiksi laitettu mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa. Tekin näytätte ihmisille oikeamielisen ulkokuoren, mutta sisällänne on pelkkää teeskentelyä ja vääryyttä.

(Matt. 23:27-28)

Vertaus on ankara. Jeesuksen mukaan uskonnollinen ulkokuori voi peittää alleen hengellisen kuoleman. Ihminen voi puhua paljon Jumalasta, mutta samalla elää tavalla, jossa rakkaus, oikeudenmukaisuus ja armollisuus puuttuvat.

Jeesus korosti jatkuvasti sitä, että Jumala näkee ihmisen sydämeen. Vuorisaarnassa hän varoitti tekemästä hyviä tekoja ihmisten huomion vuoksi:

Varokaa, ettette toimi oikein vain siksi, että ihmiset katselisivat teitä. Muuten ette saa palkkiota taivaalliselta Isältänne. 

(Matt. 6:1)

Hän puhui ihmisistä, jotka rukoilivat näyttävästi toreilla ja antoivat almuja saadakseen kunniaa ihmisiltä. Jeesuksen mukaan todellinen hurskaus tapahtuu hiljaisuudessa ja salassa. Jumalasuhde ei tarvitse jatkuvaa näkyvyyttä eikä julkista todistelua.

Kun sinä rukoilet, mene perimmäiseen huoneeseen, lukitse ovi ja rukoile siellä Isääsi salassa. Isäsi näkee salatut teot ja palkitsee sinut. 

(Matt. 6:6)

Tämä näkyy myös vertauksessa fariseuksesta ja tullimiehestä (Luuk. 18:9-14). Fariseus kiittää rukouksessaan Jumalaa siitä, ettei ole kuten muut ihmiset. Tullimies puolestaan pyytää vain armoa:

Tullimies seisoi kauempana eikä uskaltanut nostaa katsettaan taivasta kohti. Hän löi rintaansa katumuksen merkiksi ja rukoili: ’Jumala, armahda minua syntistä!’ 

(Luuk. 18:13)

Jeesuksen mukaan juuri tullimies lähti kotiinsa vanhurskaana. Vertauksen ydin on, että ihminen, joka tunnistaa oman vajavaisuutensa, on lähempänä Jumalaa kuin se, joka pitää itseään muita parempana.

Jeesuksen opetuksissa hurskaus liittyi ennen kaikkea rakkauteen. Kun häneltä kysyttiin suurinta käskyä, hän vastasi:

Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja mielestäsi. Rakasta häntä koko elämälläsi. Se on ensimmäinen ja tärkein käsky. Yhtä tärkeä on silti tämä: rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi. 

(Matt. 22:37-39)

Todellinen hengellisyys näkyy siinä, miten ihminen kohtelee muita ihmisiä. Jeesus asetti erityiseen asemaan köyhät, sairaat, syntiset ja yhteiskunnan ulkopuolelle joutuneet. Hän söi tullimiesten kanssa, kosketti spitaalisia ja puolusti aviorikoksesta syytettyä naista. Tämä herätti närkästystä uskonnollisissa piireissä, koska Jeesus rikkoi aikansa hurskauden rajoja.

Nykypäivänä tekopyhyys ei rajoitu uskonnollisiin yhteisöihin. Sitä esiintyy kaikkialla, missä ihmiset rakentavat itsestään moraalisesti puhdasta kuvaa. Sosiaalinen media on lisännyt ilmiötä: ihmiset voivat julkisesti puolustaa hyviä arvoja, mutta käytännön elämässä toimia täysin toisin. Hyveiden näyttämisestä voi tulla tapa kerätä arvostusta ja hyväksyntää.

Myös uskonnollisissa yhteisöissä Jeesuksen sanat ovat edelleen ajankohtaisia. Jos seurakunnassa korostetaan ulkoista oikeaoppisuutta enemmän kuin armollisuutta, syntyy helposti ilmapiiri, jossa ihmiset alkavat peittää heikkoutensa. Tällöin rehellisyys katoaa ja tilalle tulee roolien ylläpitäminen. Jeesus kuitenkin suhtautui ankarimmin juuri niihin, jotka käyttivät uskontoa vallan, kunnian tai muiden hallinnan välineenä.

Tekopyhyys voi ilmetä myös hienovaraisesti. Ihminen voi esimerkiksi pitää itseään muita hengellisempänä, moraalisempana tai oikeamielisempänä. Tällainen asenne synnyttää helposti tuomitsemista. Jeesus sanoikin:

Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Saatte näet saman tuomion, jonka itse annatte muille. Teille annostellaan samalla mitalla, jolla itse annostelette. Miten huomaat tikun toisen silmässä, kun et näe tukkia omassa silmässäsi? 

(Matt. 7:1-3)

Jeesuksen opetuksissa ihminen kutsutaan ennen kaikkea tutkimaan itseään eikä jatkuvasti arvioimaan muita. Todellinen hurskaus alkaa nöyryydestä – siitä, että ihminen tunnistaa tarvitsevansa itse armoa.

Samalla Jeesuksen opetukset vapauttavat uskonnollisesta esittämisestä. Hänen mukaansa Jumala ei etsi täydellisiä ihmisiä, vaan rehellisiä ihmisiä. Evankeliumeissa juuri rikkinäiset ja epäonnistuneet ihmiset lähestyivät Jeesusta avoimesti. Heidän ei tarvinnut rakentaa pyhää kulissia.

Tekopyhyys syntyy usein pelosta: ihminen pelkää paljastuvansa vajavaiseksi. Jeesuksen opetuksissa taas korostuu ajatus, että Jumalan edessä ihminen saa tulla näkyväksi sellaisena kuin on. Siksi todellinen hurskaus ei ole virheettömyyttä, vaan totuudellisuutta.

Jeesuksen opetusten ytimessä on ajatus, että uskonto ilman rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja nöyryyttä menettää merkityksensä. Hän sanoi:

Myötätuntoa minä tahdon, en uhreja.

(Matt. 9:13)

Tämä sanoma haastaa jokaista aikakautta. Ihminen voi rakentaa näyttävän uskonnollisen tai moraalisen ulkokuoren, mutta Jeesuksen mukaan ratkaisevaa on se, millainen sydän sen alla on.

Rukouksen merkitys

 Rukousta on usein pidetty keinona vaikuttaa todellisuuteen: parantaa sairaita, muuttaa tapahtumien kulkua tai saada toinen ihminen ajattelemaan toisin. Raamatussa rukous näyttäytyy kuitenkin useammin ihmisen sisäisenä liikkeenä kuin välineenä toisten tai Jumalan taivuttamiseen. Rukous ei niinkään muuta maailmaa vaan rukoilijaa itseään.

Jeesuksen opetus rukouksesta on tässä suhteessa paljastava. Vuorisaarnassa hän varoittaa ajattelemasta, että rukouksen teho perustuisi sanojen määrään tai vakuuttavuuteen: 

Kun rukoilette, älkää hokeko niin kuin vierasuskoiset. He luulevat, että heitä kuullaan paremmin, kun he puhuvat paljon.

(Matt. 6:7)

Perusteluna on Jumalan tietämys: 

Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennen kuin olette sitä häneltä pyytäneetkään.

(Matt. 6:8)

Jos Jumala jo tietää, rukous ei voi olla informaation välittämistä eikä painostamista. Sen tehtävä on toisaalla. Isä meidän -rukous vahvistaa tätä näkökulmaa. Siinä rukoilija ei yritä saada Jumalaa muuttamaan tahtoaan, vaan suostuu itse Jumalan tahtoon.

Anna valtakuntasi tulla ja tahtosi toteutua maan päällä samoin kuin taivaassa.

(Matt. 6:10)

Rukous ei muuta Jumalaa, vaan rukoilijaa: rukouksessa ihminen opettelee luopumaan hallinnan tarpeestaan. Rukous ei ohjaa elämän tapahtumia, vaan muuttaa tapaa, jolla ihminen niitä kohtaa. Tämä käy ilmi myös Jeesuksen rukouksessa Getsemanella. Jeesus ei rukoile muuttaakseen tapahtumia, vaan saadakseen voimaa kestää sen, minkä tietää edessään olevan.

Isä, jos voit, niin anna tämän maljan jäädä minulta juomatta. Sinun tahtosi on kuitenkin tärkeämpi kuin minun.

(Matt. 26:39)

Rukous ei poista kärsimystä eikä muuta tapahtumien kulkua, vaan muuttaa rukoilijan suhdetta siihen, mitä on edessä. Se ei ole pakoa todellisuudesta, vaan valmistautumista kohtaamaan todellisuus.

Myös psalmeissa rukous näyttäytyy ihmisen sisäisenä työnä. Rukoilija tuo Jumalan eteen pelkonsa, vihansa ja toivonsa – ei siksi, että Jumala ei tuntisi niitä, vaan siksi, että ihminen tulee niistä itse tietoiseksi vasta sanojensa kautta. Usein psalmi alkaa levottomuudesta ja päättyy luottamukseen, vaikka ulkoinen tilanne ei ole muuttunut. Muutos tapahtuu rukoilijassa.

Kauanko vielä, Jumala?

Oletko kokonaan unohtanut minut,

kauanko vielä kätket minulta kasvosi?

…

Minä turvaudun hyvyyteesi, Jumala,

minä saan iloita avustasi.

Tahdon laulaa Jumalalle,

hän pitää minusta huolen.

(Ps. 13:2,6)

Uudessa testamentissa Paavali kuvaa rukousta samanlaisena sisäisenä suuntautumisena. Hän kehottaa: 

Älkää murehtiko mistään, vaan kertokaa kaikki tarpeenne Jumalalle. Pyytäkää häneltä, rukoilkaa ja kiittäkää häntä.

(Fil. 4:6)

Seurauksena ei ole pyyntöjen täyttyminen, vaan rauha: 

Kaiken ymmärryksen ylittävä Jumalan rauha vartioi sydäntänne ja ajatuksianne ja saa ne pysymään Kristuksen Jeesuksen yhteydessä.

(Fil. 4:7)

Rukous ei muuta muita ihmisiä eikä ratkaise ongelmia automaattisesti, mutta se voi muuttaa sitä, miten ihminen kohtaa ja kantaa niitä. Näin ymmärrettynä rukous ei ole väline vaikuttaa toisiin ihmisiin eikä Jumalaan. Se on tila, jossa ihminen voi kohdata itsensä rehellisesti, luopua hallinnan tarpeesta ja hyväksyä oman rajallisuutensa.

Rukous ei lisää Jumalan tietoa, mutta se voi lisätä ihmisen luottamusta, toivoa ja sisäistä rauhaa. Se ei muuta maailmaa taianomaisesti, mutta se voi muuttaa ihmisen tapaa olla maailmassa. Rukouksen todellinen vaikutus ei ole ulkoinen vaan sisäinen. Se ei ole keino hallita todellisuutta, vaan pyrkimys elää sen keskellä avoimemmin, rohkeammin ja luottavaisemmin. Juuri siksi rukous säilyttää merkityksensä myös silloin, kun mikään ulkoinen ei näytä muuttuvan.