Rukouksen merkitys

 Rukousta on usein pidetty keinona vaikuttaa todellisuuteen: parantaa sairaita, muuttaa tapahtumien kulkua tai saada toinen ihminen ajattelemaan toisin. Raamatussa rukous näyttäytyy kuitenkin useammin ihmisen sisäisenä liikkeenä kuin välineenä toisten tai Jumalan taivuttamiseen. Rukous ei niinkään muuta maailmaa vaan rukoilijaa itseään.

Jeesuksen opetus rukouksesta on tässä suhteessa paljastava. Vuorisaarnassa hän varoittaa ajattelemasta, että rukouksen teho perustuisi sanojen määrään tai vakuuttavuuteen: 

Kun rukoilette, älkää hokeko niin kuin vierasuskoiset. He luulevat, että heitä kuullaan paremmin, kun he puhuvat paljon.

(Matt. 6:7)

Perusteluna on Jumalan tietämys: 

Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennen kuin olette sitä häneltä pyytäneetkään.

(Matt. 6:8)

Jos Jumala jo tietää, rukous ei voi olla informaation välittämistä eikä painostamista. Sen tehtävä on toisaalla. Isä meidän -rukous vahvistaa tätä näkökulmaa. Siinä rukoilija ei yritä saada Jumalaa muuttamaan tahtoaan, vaan suostuu itse Jumalan tahtoon.

Anna valtakuntasi tulla ja tahtosi toteutua maan päällä samoin kuin taivaassa.

(Matt. 6:10)

Rukous ei muuta Jumalaa, vaan rukoilijaa: rukouksessa ihminen opettelee luopumaan hallinnan tarpeestaan. Rukous ei ohjaa elämän tapahtumia, vaan muuttaa tapaa, jolla ihminen niitä kohtaa. Tämä käy ilmi myös Jeesuksen rukouksessa Getsemanella. Jeesus ei rukoile muuttaakseen tapahtumia, vaan saadakseen voimaa kestää sen, minkä tietää edessään olevan.

Isä, jos voit, niin anna tämän maljan jäädä minulta juomatta. Sinun tahtosi on kuitenkin tärkeämpi kuin minun.

(Matt. 26:39)

Rukous ei poista kärsimystä eikä muuta tapahtumien kulkua, vaan muuttaa rukoilijan suhdetta siihen, mitä on edessä. Se ei ole pakoa todellisuudesta, vaan valmistautumista kohtaamaan todellisuus.

Myös psalmeissa rukous näyttäytyy ihmisen sisäisenä työnä. Rukoilija tuo Jumalan eteen pelkonsa, vihansa ja toivonsa – ei siksi, että Jumala ei tuntisi niitä, vaan siksi, että ihminen tulee niistä itse tietoiseksi vasta sanojensa kautta. Usein psalmi alkaa levottomuudesta ja päättyy luottamukseen, vaikka ulkoinen tilanne ei ole muuttunut. Muutos tapahtuu rukoilijassa.

Kauanko vielä, Jumala?

Oletko kokonaan unohtanut minut,

kauanko vielä kätket minulta kasvosi?

…

Minä turvaudun hyvyyteesi, Jumala,

minä saan iloita avustasi.

Tahdon laulaa Jumalalle,

hän pitää minusta huolen.

(Ps. 13:2,6)

Uudessa testamentissa Paavali kuvaa rukousta samanlaisena sisäisenä suuntautumisena. Hän kehottaa: 

Älkää murehtiko mistään, vaan kertokaa kaikki tarpeenne Jumalalle. Pyytäkää häneltä, rukoilkaa ja kiittäkää häntä.

(Fil. 4:6)

Seurauksena ei ole pyyntöjen täyttyminen, vaan rauha: 

Kaiken ymmärryksen ylittävä Jumalan rauha vartioi sydäntänne ja ajatuksianne ja saa ne pysymään Kristuksen Jeesuksen yhteydessä.

(Fil. 4:7)

Rukous ei muuta muita ihmisiä eikä ratkaise ongelmia automaattisesti, mutta se voi muuttaa sitä, miten ihminen kohtaa ja kantaa niitä. Näin ymmärrettynä rukous ei ole väline vaikuttaa toisiin ihmisiin eikä Jumalaan. Se on tila, jossa ihminen voi kohdata itsensä rehellisesti, luopua hallinnan tarpeesta ja hyväksyä oman rajallisuutensa.

Rukous ei lisää Jumalan tietoa, mutta se voi lisätä ihmisen luottamusta, toivoa ja sisäistä rauhaa. Se ei muuta maailmaa taianomaisesti, mutta se voi muuttaa ihmisen tapaa olla maailmassa. Rukouksen todellinen vaikutus ei ole ulkoinen vaan sisäinen. Se ei ole keino hallita todellisuutta, vaan pyrkimys elää sen keskellä avoimemmin, rohkeammin ja luottavaisemmin. Juuri siksi rukous säilyttää merkityksensä myös silloin, kun mikään ulkoinen ei näytä muuttuvan.

Jumala arjen keskellä

Monille ihmisille Jumala yhdistyy kirkkoihin, uskonnollisiin kokouksiin, seremonioihin ja pyhiin paikkoihin. Jeesuksen opetuksissa painopiste on kuitenkin toisaalla. Hän siirsi huomion temppelien seinistä ihmisten keskelle tavalliseen elämään, köyhien, sairaiden, syntisten ja unohdettujen pariin. Jeesuksen mukaan Jumalaa ei kohdata ensisijaisesti uskonnollisen järjestelmän sisällä, vaan siellä missä ihmiset elävät, kärsivät, rakastavat ja tarvitsevat toisiaan.

Jeesus itse liikkui enemmän kyläteillä kuin temppeleissä. Hän söi tullimiesten kanssa, keskusteli halveksittujen ihmisten kanssa ja auttoi niitä, joita uskonnollinen yhteisö piti vähäisinä. Tämä herätti närkästystä uskonnollisissa johtajissa. Heidän mielestään pyhyys löytyi erillisyydestä, mutta Jeesuksen opetuksissa Jumalan valtakunta tuli näkyväksi ihmisten keskellä. Kun fariseukset arvostelivat Jeesusta siitä, että hän vietti aikaa syntisten seurassa, Jeesus vastasi:

Eivät terveet lääkäriä tarvitse vaan sairaat. Enkä minä tullut kutsumaan syyttömiä vaan syntisiä.

(Mark. 2:17)

Tämä ajatus kulkee läpi koko Jeesuksen opetuksen. Jumala ei vetäydy pois maailmasta, vaan tulee lähelle ihmistä juuri hänen keskeneräisyydessään. Jeesuksen mukaan Jumalan valtakunta ei ole rakennus tai uskonnollinen organisaatio, vaan jotakin, joka ilmestyy ihmisten välisessä elämässä. Luukkaan evankeliumissa Jeesus sanoo:

Ei Jumalan valtakunnan tuloa voi tarkkailla. Ei voi sanoa: ’Hei, se on täällä’ tai ’Hei, tuolla se on’. Jumalan valtakunta on näet teissä.

(Luuk. 17:20-21)

Tämä oli radikaali ajatus aikana, jolloin pyhyys liitettiin temppeliin ja uskonnollisiin rituaaleihin. Jeesus siirsi huomion ihmisen sisimpään ja ihmisten väliseen todellisuuteen. Jumalan läsnäolo ei ole sidottu paikkaan.

Sama näkyy Jeesuksen keskustelussa samarialaisen naisen kanssa. Nainen kysyi, missä Jumalaa kuuluu palvoa – Jerusalemissa vai samarialaisten pyhällä vuorella. Jeesus vastasi:

Mutta on tulossa – ja oikeastaan on jo tullutkin – se aika, jolloin oikeat palvojat palvovat Isää Hengessä ja totuudessa.

(Joh. 4:23)

Jeesuksen mukaan ratkaisevaa ei ollut oikea uskonnollinen paikka vaan ihmisen suhde Jumalaan. Tämä merkitsee samalla sitä, että Jumala voidaan kohdata missä tahansa: kodissa, työssä, luonnossa, ystävien seurassa tai kärsivän ihmisen rinnalla.

Erityisen voimakkaasti tämä näkyy Jeesuksen opetuksessa lähimmäisestä. Matteuksen evankeliumissa Jeesus kuvaa viimeistä tuomiota. Hän ei kysy ihmisiltä, kuinka usein he kävivät uskonnollisissa kokouksissa tai kuinka oikeaoppisia he olivat. Sen sijaan hän sanoo:

Te annoitte minulle syötävää, kun minulla oli nälkä. Te annoitte minulle juotavaa, kun minulla oli jano. Te otitte minut luoksenne, vaikka olin teille vieras. Te annoitte minulle vaatteet, kun olin alaston. Te huolehditte minusta, kun olin sairas. Te tulitte katsomaan minua, kun olin vankilassa.

(Matt. 25:35-36)

Ja edelleen:

Minä vakuutan teille: sen, minkä te teitte yhdelle näistä huono-osaisista veljistäni ja sisaristani, te teitte minulle.

(Matt. 25:40)

Jeesuksen opetuksessa Jumala kohdataan ihmisen kohtaamisessa. Kärsivä, yksinäinen ja avun tarpeessa oleva ihminen tulee paikaksi, jossa Jumala on läsnä. Tämä ajatus murtaa rajan pyhän ja arkisen väliltä. Tavallinen elämä muuttuu hengelliseksi todellisuudeksi.

Myös vertaus laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37) korostaa samaa ajatusta. Uskonnolliset ihmiset kulkivat haavoittuneen miehen ohi, mutta halveksittu samarialainen pysähtyi auttamaan. Jeesuksen mukaan juuri hän toimi Jumalan tahdon mukaisesti. Lähimmäisen rakastaminen on tärkeämpää kuin uskonnollisen puhtauden säilyttäminen.

Jeesuksen opetuksissa näkyy jatkuvasti kriittisyys ulkonaista uskonnollisuutta kohtaan. Hän varoitti ihmisistä, jotka näyttivät hurskailta mutta joiden sydän oli kylmä. Hän sanoi fariseuksista:

Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta sen sydän pysyy kaukana minusta.

(Mark. 7:6)

Jeesuksen mukaan usko ei ollut uskonnollisten muotojen noudattamista, vaan elävää rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja armahtavaisuutta. Jumalan läsnäolo tuli näkyväksi siinä, miten ihmiset kohtelivat toisiaan.

Tämä ei tarkoita, että yhteisöt, kirkot tai hengelliset kokoontumiset olisivat Jeesuksen opetuksissa arvottomia. Mutta ne eivät olleet päämäärä itsessään. Jos uskonnollinen elämä eristyy tavallisesta elämästä ja ihmisistä, se menettää yhteytensä siihen todellisuuteen, jossa Jeesus itse liikkui.

Jeesuksen opetusten perusteella Jumalaa ei pidä etsiä vain kirkkosaleista tai hengellisistä tapahtumista. Jumalan löytää arkisesta elämästä: hiljaisesta keskustelusta, auttamisesta, kärsivän ihmisen vierellä olemisesta, luonnon kauneudesta ja ihmisten välisestä rakkaudesta. Jumalan valtakunta ei ole kaukana ihmisistä, vaan heidän keskellään jokapäiväisessä elämässä.