Helluntailiikkeen suhtautuminen Israeliin

 

Johdanto

Helluntailiikkeessä Israelilla on ollut poikkeuksellisen tärkeä asema. Monille helluntailaisille Israel ei ole vain yksi valtio muiden joukossa, vaan siihen liittyy syvä hengellinen ja profeetallinen merkitys. Israelin vaiheita tarkastellaan usein Raamatun ennustusten kautta, ja juutalaisen kansan nähdään olevan erityisessä asemassa Jumalan suunnitelmassa.

Tämä ajattelu on vaikuttanut voimakkaasti myös suomalaiseen helluntailaisuuteen. Israelia kohtaan tunnetaan laajasti myötämielisyyttä, ja sen puolesta rukoillaan aktiivisesti. Viime vuosien tapahtumat Lähi-idässä ovat kuitenkin herättäneet myös kriittisiä kysymyksiä: voiko kristityn suhtautuminen Israeliin perustua vain profetioihin ja raamatuntulkintaan, jos samalla sivuutetaan sodan ja miehityksen aiheuttama inhimillinen kärsimys?

Erityisesti Jeesuksen opetukset haastavat tarkastelemaan asiaa laajemmin kuin kansallisesta tai poliittisesta näkökulmasta.

Israel-teologian raamatullinen tausta

Helluntailiikkeen Israel-myönteisyys perustuu ennen kaikkea Vanhan testamentin lupauksiin. Jumala sanoo Abrahamille:

Teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua. 

…

Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka kiroavat sinua.

(1. Moos. 12:2,3)

Monet helluntailaiset uskovat, että tämä liitto on edelleen voimassa ja että juutalaisella kansalla on siksi erityinen asema Jumalan historiassa. Tämä siitä huolimatta, Johannes Kastaja sanoo:

Älkääkä ruvetko sanomaan: ’Meidän isämme on Abraham.’ Minä sanon teille, että Jumala voi tehdä lapsia Abrahamille vaikka näistä kivistä. 

(Luuk. 3:8)

Myös Israelin valtion synty vuonna 1948 on nähty monissa helluntailaisissa piireissä raamatullisten profetioiden täyttymyksenä. Profeetta Hesekielin sanat Israelin kansan kokoamisesta takaisin omaan maahansa ovat olleet keskeisiä:

Minä otan teidät vieraiden kansojen keskeltä, minä kokoan teidät kaikista maista ja tuon teidät omaan maahanne. 

…

Te saatte asua maassa, jonka minä olen isillenne antanut, te olette minun kansani ja minä olen teidän Jumalanne. 

(Hes. 36:24,28)

Tämä ajattelu on johtanut siihen, että Israelin valtiota on toisinaan tarkasteltu lähes hengellisenä toimijana eikä vain tavallisena poliittisena valtiona.

Uusin Helluntaikirkon kannanotto

Suomen Helluntaikirkon uusin kannanotto pyrkii tasapainottamaan Israeliin liittyvää keskustelua. Siinä korostetaan juutalaisten historiallista merkitystä kristinuskolle sekä torjutaan antisemitismi. Samalla kuitenkin muistutetaan, ettei Israelin valtiota tule samaistaa Jumalan valtakuntaan eikä kaikkia sen poliittisia ratkaisuja voida pitää automaattisesti oikeina.

Kannanotossa todetaan, että helluntailiikkeen sisällä on erilaisia näkemyksiä Israelin hengellisestä merkityksestä. Osa näkee juutalaisten paluun Israeliin osana Raamatun profetioita, kun taas toiset korostavat, ettei Jumalan valtakunta Uuden testamentin mukaan ole sidottu tiettyyn kansaan tai maa-alueeseen.Lisäksi varoitetaan juutalaisuuden ihannoinnista. Lausunnon mukaan kristittyjen ei tule romantisoida juutalaisia tapoja, rituaaleja tai uskonnollisia käytäntöjä ikään kuin ne toisivat ihmisen lähemmäksi Jumalaa.

Kannanotto on tärkeä juuri siksi, että se yrittää erottaa hengellisen Israelin merkityksen nykyvaltion politiikasta. Tämä ero on usein jäänyt helluntailaisessa keskustelussa epäselväksi. Joissakin piireissä Israelin valtion toimien arvostelu on nähty lähes hengellisenä uhkana, vaikka kritiikki olisi kohdistunut tavallisten ihmisten oikeuksiin tai sodan aiheuttamaan kärsimykseen.

Vuorisaarna ja Jeesuksen näkökulma

Jeesuksen opetukset haastavat voimakkaasti kansallisen ja poliittisen vallan ajattelua. Vuorisaarnassa Jeesus ei korosta kansojen suuruutta, alueita tai poliittista voimaa, vaan armahtamista, rauhaa ja heikoimpien puolustamista.

Onnellisia ovat rauhantekijät:

heitä kutsutaan Jumalan lapsiksi.

…

Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka vainoavat teitä. 

(Matt. 5:9, 44)

Vuorisaarnan näkökulmasta mikään kansa ei saa moraalista erityisoikeutta väkivaltaan, kostoon tai toisten alistamiseen. Jeesuksen opetuksissa ihmisen arvo ei määräydy kansallisuuden, uskonnon tai historian perusteella.

Tämä asettaa myös helluntailaisen Israel-teologian vaikeiden kysymysten eteen. Jos kristityt puolustavat voimakkaasti Israelia mutta vaikenevat samalla palestiinalaisten kärsimyksistä, syntyy ristiriita Jeesuksen opetusten kanssa. Vuorisaarnassa keskeistä ei ole se, kuka kuuluu “oikeaan kansaan”, vaan se, miten ihminen kohtelee toisia ihmisiä. Rakkauden kaksoiskäskyssä Jeesus sanoo:

Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi.

(Matt. 22:39)

Viimeinen tuomio ja kärsivien kohtaaminen

Erityisen voimakkaasti tämä näkyy Jeesuksen opetuksessa viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31-46). Tässä kertomuksessa ihmisiä ei arvioida sen perusteella, mihin kansaan he kuuluvat tai kuinka oikeaoppisia heidän uskonnolliset näkemyksensä ovat. Ratkaisevaa on se, miten he ovat kohdelleet kärsiviä ihmisiä. Jeesus sanoo:

Te annoitte minulle syötävää, kun minulla oli nälkä. Te annoitte minulle juotavaa, kun minulla oli jano. Te otitte minut luoksenne, vaikka olin teille vieras. Te annoitte minulle vaatteet, kun olin alaston. Te huolehditte minusta, kun olin sairas. Te tulitte katsomaan minua, kun olin vankilassa.

(Matt. 25:35-36)

Ja edelleen:

Minä vakuutan teille: sen, minkä te teitte yhdelle näistä huono-osaisista veljistäni ja sisaristani, te teitte minulle.

(Matt. 25:40)

Tämä kohta asettaa koko Israel-keskustelun uudenlaiseen valoon. Jeesuksen opetuksessa keskiössä eivät ole valtiot, rajat tai profeetalliset laskelmat, vaan kärsivä ihminen. Nälkäinen lapsi, koditon pakolainen, pommituksia pelkäävä perhe ja sureva äiti ovat Jeesuksen opetuksessa tärkeämpiä kuin uskonnolliset tai poliittiset asetelmat.

Kun kristityt katsovat Gazan raunioita, pakolaisleirejä tai sodan keskellä eläviä ihmisiä, kysymys ei Jeesuksen opetuksen valossa ole vain geopoliittinen. Kysymys kuuluu: näemmekö kärsivässä ihmisessä lähimmäisen ja jopa Kristuksen itsensä?

Tämä tekee myös helluntailaiselle Israel-teologialle vakavan eettisen haasteen. Jos profetiat ja kansallinen lojaalisuus alkavat peittää alleen myötätunnon, ollaan kaukana siitä hengestä, jota Jeesus opetti.

Palestiinalaisten kärsimys

Palestiinalaisten tilanne on yksi Lähi-idän pitkäaikaisimmista humanitaarisista tragedioista. Sodat, miehitys, pakolaisuus, köyhyys ja jatkuva turvattomuus ovat koskettaneet miljoonia ihmisiä vuosikymmenten ajan. Erityisesti Gazan alueella kärsimykset ovat viime vuosina nousseet valtaviksi.

Kristillisestä näkökulmasta tämä kärsimys ei voi olla toissijainen asia. Palestiinalaiset eivät ole vain poliittinen kysymys tai osa profeetallista aikataulua, vaan ihmisiä – lapsia, vanhuksia, perheitä ja myös kristittyjä.

Usein helluntailaisessa Israel-keskustelussa palestiinalaisten ääni on jäänyt sivuun. Israelin turvallisuus on ymmärrettävä huoli, mutta samalla kristillinen etiikka vaatii näkemään myös miehityksen, pommitusten ja sodan vaikutukset tavallisiin ihmisiin.

Jeesus ei asettunut vallanpitäjien puolelle, vaan kärsivien, syrjittyjen ja heikkojen rinnalle. Hän puhui laupiaasta samarialaisesta – ihmisestä, joka auttoi väärään kansaan kuuluvaa haavoittunutta miestä silloin, kun muut kulkivat ohi (Luuk. 10:30-37).

Lopunajat ja vaarallinen yksinkertaistaminen

Helluntailaisuudessa Israel liitetään usein lopunajan tapahtumiin. Tämä voi johtaa siihen, että Lähi-idän konflikteja tarkastellaan ensisijaisesti profetioiden eikä inhimillisen kärsimyksen kautta.

Tällöin vaarana on hengellinen kylmyys. Jos sota nähdään vain merkkinä lopun ajoista, ihmisten kärsimyksestä voi tulla toissijaista. Pahimmillaan väkivalta saatetaan nähdä jopa väistämättömänä tai Jumalan suunnitelmaan kuuluvana.

Jeesuksen opetuksissa ei kuitenkaan ihannoida sotaa eikä kärsimystä. Hän itki Jerusalemin kohtaloa eikä juhlinut sen tulevia tuhoja:

Kun Jeesus lähestyi kaupunkia ja näki sen, hän alkoi itkeä sen vuoksi ja sanoi: »Tietäisitpä sinäkin tänä päivänä, mikä toisi sinulle rauhan. Se on kuitenkin salassa sinun silmiltäsi ».

(Luuk. 19:41-42)

Tämä on hyvin erilainen näkökulma kuin sellainen uskonnollinen puhe, jossa konfliktit nähdään lähes innostavina profeetallisina merkkeinä.

Yhteenveto

Helluntailiikkeen myönteinen suhtautuminen Israeliin nousee Raamatun kertomuksista ja juutalaisen kansan erityisestä asemasta pelastushistoriassa. Tässä on paljon ymmärrettävää ja arvokasta. Kristinusko on syntynyt juutalaisesta maailmasta, eikä antisemitismille ole kristinuskossa sijaa.

Silti kristillinen usko ei voi rakentua yksipuoliselle kansalliselle uskollisuudelle. Jeesuksen opetusten ytimessä ovat rakkaus, rauha, armahtaminen ja kärsivien puolustaminen. Vuorisaarna ja kertomus viimeisestä tuomiosta haastavat kristittyjä katsomaan kaikkia ihmisiä samanarvoisina myös silloin, kun politiikka, uskonto ja historia repivät kansoja erilleen.

Siksi kristillinen suhtautuminen Israeliin ei voi tarkoittaa kritiikitöntä poliittista tukemista. Aidosti Jeesuksen opetuksia seuraava näkökulma tunnistaa sekä juutalaisten että palestiinalaisten ihmisarvon ja kärsimyksen. Viimeisen tuomion näkökulmasta ratkaisevaa ei ole, minkä valtion puolella ihminen seisoo, vaan osoittaako hän laupeutta kärsiville ihmisille.