Rukouksen merkitys

 Rukousta on usein pidetty keinona vaikuttaa todellisuuteen: parantaa sairaita, muuttaa tapahtumien kulkua tai saada toinen ihminen ajattelemaan toisin. Raamatussa rukous näyttäytyy kuitenkin useammin ihmisen sisäisenä liikkeenä kuin välineenä toisten tai Jumalan taivuttamiseen. Rukous ei niinkään muuta maailmaa vaan rukoilijaa itseään.

Jeesuksen opetus rukouksesta on tässä suhteessa paljastava. Vuorisaarnassa hän varoittaa ajattelemasta, että rukouksen teho perustuisi sanojen määrään tai vakuuttavuuteen: 

Kun rukoilette, älkää hokeko niin kuin vierasuskoiset. He luulevat, että heitä kuullaan paremmin, kun he puhuvat paljon.

(Matt. 6:7)

Perusteluna on Jumalan tietämys: 

Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennen kuin olette sitä häneltä pyytäneetkään.

(Matt. 6:8)

Jos Jumala jo tietää, rukous ei voi olla informaation välittämistä eikä painostamista. Sen tehtävä on toisaalla. Isä meidän -rukous vahvistaa tätä näkökulmaa. Siinä rukoilija ei yritä saada Jumalaa muuttamaan tahtoaan, vaan suostuu itse Jumalan tahtoon.

Anna valtakuntasi tulla ja tahtosi toteutua maan päällä samoin kuin taivaassa.

(Matt. 6:10)

Rukous ei muuta Jumalaa, vaan rukoilijaa: rukouksessa ihminen opettelee luopumaan hallinnan tarpeestaan. Rukous ei ohjaa elämän tapahtumia, vaan muuttaa tapaa, jolla ihminen niitä kohtaa. Tämä käy ilmi myös Jeesuksen rukouksessa Getsemanella. Jeesus ei rukoile muuttaakseen tapahtumia, vaan saadakseen voimaa kestää sen, minkä tietää edessään olevan.

Isä, jos voit, niin anna tämän maljan jäädä minulta juomatta. Sinun tahtosi on kuitenkin tärkeämpi kuin minun.

(Matt. 26:39)

Rukous ei poista kärsimystä eikä muuta tapahtumien kulkua, vaan muuttaa rukoilijan suhdetta siihen, mitä on edessä. Se ei ole pakoa todellisuudesta, vaan valmistautumista kohtaamaan todellisuus.

Myös psalmeissa rukous näyttäytyy ihmisen sisäisenä työnä. Rukoilija tuo Jumalan eteen pelkonsa, vihansa ja toivonsa – ei siksi, että Jumala ei tuntisi niitä, vaan siksi, että ihminen tulee niistä itse tietoiseksi vasta sanojensa kautta. Usein psalmi alkaa levottomuudesta ja päättyy luottamukseen, vaikka ulkoinen tilanne ei ole muuttunut. Muutos tapahtuu rukoilijassa.

Kauanko vielä, Jumala?

Oletko kokonaan unohtanut minut,

kauanko vielä kätket minulta kasvosi?

…

Minä turvaudun hyvyyteesi, Jumala,

minä saan iloita avustasi.

Tahdon laulaa Jumalalle,

hän pitää minusta huolen.

(Ps. 13:2,6)

Uudessa testamentissa Paavali kuvaa rukousta samanlaisena sisäisenä suuntautumisena. Hän kehottaa: 

Älkää murehtiko mistään, vaan kertokaa kaikki tarpeenne Jumalalle. Pyytäkää häneltä, rukoilkaa ja kiittäkää häntä.

(Fil. 4:6)

Seurauksena ei ole pyyntöjen täyttyminen, vaan rauha: 

Kaiken ymmärryksen ylittävä Jumalan rauha vartioi sydäntänne ja ajatuksianne ja saa ne pysymään Kristuksen Jeesuksen yhteydessä.

(Fil. 4:7)

Rukous ei muuta muita ihmisiä eikä ratkaise ongelmia automaattisesti, mutta se voi muuttaa sitä, miten ihminen kohtaa ja kantaa niitä. Näin ymmärrettynä rukous ei ole väline vaikuttaa toisiin ihmisiin eikä Jumalaan. Se on tila, jossa ihminen voi kohdata itsensä rehellisesti, luopua hallinnan tarpeesta ja hyväksyä oman rajallisuutensa.

Rukous ei lisää Jumalan tietoa, mutta se voi lisätä ihmisen luottamusta, toivoa ja sisäistä rauhaa. Se ei muuta maailmaa taianomaisesti, mutta se voi muuttaa ihmisen tapaa olla maailmassa. Rukouksen todellinen vaikutus ei ole ulkoinen vaan sisäinen. Se ei ole keino hallita todellisuutta, vaan pyrkimys elää sen keskellä avoimemmin, rohkeammin ja luottavaisemmin. Juuri siksi rukous säilyttää merkityksensä myös silloin, kun mikään ulkoinen ei näytä muuttuvan.